“Joo, ilman muuta, minä voin hoitaa!” “Ei, ei tarvitse minua varten, pärjään kyllä.”
Suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan vahvuutta, pärjäämistä ja itsenäisyyttä. Me suomalaiset naiset olemmekin tunnettuja näistä ominaisuuksista: hoidamme kunnialla työn, kodin, parisuhteen, lapset, ystävyyssuhteet, ikääntyvät vanhemmat, harrastukset ja oman Hyvinvoinnin.
Tai ainakin yritämme hoitaa.
Aikamme ruokkii riittämättömyyttä
Elämme ajassa, jossa jokaisella on vapaus toteuttaa itseään ja tavoitella unelmiaan. Jokaisen pitäisi olla oman onnensa seppä ja jatkuvasti tähdätä paremmaksi versioksi itsestään. Mutta milloin ponnistelu riittää?
Moni kokee, että tavallisena, keskeneräisenä ihmisenä ei olekaan tarpeeksi. Kun vaatimuksia tulee aina vain lisää – niin itsestämme kuin ympäristöstämme – riittävän rima tuntuu lipuvan jatkuvasti kauemmaksi.
Kalvavan riittämättömyyden tunteen yritämme selättää ponnistelemalla lisää. Olemalla vieläkin vahvempia, vieläkin pärjäävämpiä. Vaivattomampia, miellyttävämpiä, joustavampia.
Usein ponnistelu on myös suojautumista: jos hoidan kaiken kunnialla, jos en tarvitse ketään, kukaan ei voi pettyä minuun. Minun ei tarvitse ottaa riskiä siitä, että kuulen, etten kelpaakaan.
On turvallisempaa pärjätä yksin.
Pärjäämisestä kukoistukseen
Pärjääminen ja ponnistelu eivät kuitenkaan takaa meille turvaa ja tunnetta riittävyydestä. Ja vaikka me todella pärjäämmekin yksin, onko pärjääminen se, mitä oikeasti haluamme?
Yksin pärjääminen ei ole ihmisen tehdasasetus, vaan kompromissi, johon olemme päätyneet individualistisessa maailmassamme. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että vuorenrinnekin näyttää loivemmalta silloin, kun ihminen on ystävän vieressä, ja jyrkemmältä, kun hän on yksin.
Niin kliseistä kuin se onkin, jokainen taakka on kevyempi kantaa yhdessä. Ehkä meidän suomalaisten naisten olisi aika ammentaa vähän tästä kliseestä? Yhdessä voisimme siirtyä pärjäämisestä vielä eteenpäin – kukoistukseen!
Kannattelevan siskouden aika
Jatkuvan pärjäämisen ja ponnistelun vastavoimaksi tarvitsemme sellaista Suomea ja sellaisia yhteisöjä, joissa on turvallista olla myös heikko, epävarma, tavallinen, tarvitseva ja keskeneräinen. Työpaikkoja, joissa on turvallista sanoa ei. Ystäviä, jotka kannustavat kokeilemaan ja lohduttavat, kun erehdymme. Yhteisöjä, joissa voi levätä ja astua harhaan ja kokea silti olevansa kannateltu ja tarpeeksi.
Uskon, että paradoksaalisesti vasta silloin, kun uskallamme todella tukeutua muihin keskeneräisinä ja pieninä, voimme alkaa levätä myös riittävyydessämme.
Olen itse saanut kokea, miten valtava vaikutus sillä on, kun omiin läheisiin uskaltaa tukeutua. Se on lisännyt hyvinvointiani ja elinvoimaani ja syventänyt ihmissuhteitani.
Mitä jos me naiset yhdessä päättäisimme, että yksin pärjäämisen aika on ohi ja seuraavaksi on vuorossa kannattelevan siskouden aika?
Olen mukana VoimaNaiset-tapahtumassa marraskuussa Seinäjoella ja uskon, että tällaiset tapahtumat ovat loistavia mahdollisuuksia näiden kannattelevien yhteisöjen rakentamiseen.
Toivottavasti nähdään Seinäjoella!
Aliisa Holkko,
Sosiaalipsykologi, puhuja, tietokirjailija ja hyvinvoinnin asiantuntija