Mitä jos rohkeus ei tarkoitakaan yksin pärjäämistä?

"Ei tästä tule kyllä mitään."

Astut sisään valokuvausstudioon ja kadut sitä melkein saman tien. Tekisi mieli kääntyä kannoillaan ja lähteä kotiin. Tai vajota lattian läpi. Oikeastaan olisit  mieluummin vaikka hammaslääkärissä juurihoidossa. Kuvattavana oleminen on kamalinta, mitä tiedät.

"En minä kuitenkaan onnistu kuvissa. Minusta ei ole ikinä otettu yhtään hyvää kuvaa. En osaa olla kuvattavana. Eikä minulla ollut mitään hyviä vaatteitakaan. Ja katso nyt näitä hiuksiakin."

Sitten vastassa on valokuvaaja, joka sanoo: "Ei sinun tarvitse osata. Minä autan." Et ehkä ihan usko häntä, mutta koska olet kerran tullut paikalle, päätät kuitenkin kokeilla.

"Voit tulla tähän seisomaan. Käännä vähän kylkeä tänne minuun päin. Ota paino tälle kameran puoleiselle jalalle. Jes! Ja sitten katse suoraan kameran linssiin. Saa vaikka vähän hymyilläkin. Juuri noin. Hyvä!"

Sinun ei tarvitsekaan tietää, mitä käsillä pitäisi tehdä tai miltä hyvä asento näyttää. Sinun ei tarvitse tietää, mikä on paras kuvakulmasi tai miten kameralle hymyillään "oikein". Joku toinen tietää ja ohjaa. Vähitellen hartiat laskeutuvat. Uskallat hengittää vähän vapaammin. Ehkä jopa nauraa. Ja yhtäkkiä kuvaus onkin jo ohi. "Mitä? Ollaanko me nyt jo valmiita?"

Kun näet ensimmäisiä kuvia kameran näytöltä ja jo kolmannen kuvan kohdalla pysähdyt: "Tossahan oli jo monta hyvää kuvaa."

Tämä tarina ei ole kuvitteellinen. Rohkeutta tapahtuu meidän kuvauksissamme joka viikko. Tarinan yksityiskohdat vaihtuvat, mutta sama ilmiö toistuu: ihminen tulee kuvaukseen vakuuttuneena siitä, ettei osaa, pysty tai onnistu, ja vähän eri tavalla itseensä suhtautuen. Minulle yksi työni hienoimmista hetkistä on juuri se, kun näen ihmisen oivaltavan: minähän pystyn tähän.

Viime aikoina olen miettinyt yhä enemmän myös sitä, mitä kaikkea tuon onnistumisen taustalla tapahtuu. Ihminen tekee itse jotain rohkeaa. Hän tulee paikalle, vaikka pelottaa. Hän astuu kameran eteen, vaikka olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Mutta hänen ei tarvitse tehdä sitä yksin ja siksi se tuntuu vähän helpommalta kuin hän oli ajatellut.

Miksi ajattelemme, että rohkean pitäisi pärjätä yksin?

Me ihailemme ihmisiä, jotka uskaltavat. Uskaltavat ottaa vastuuta. Uskaltavat puhua. Uskaltavat vaihtaa työpaikkaa, perustaa yrityksen, hakea johtotehtävään, kertoa oman mielipiteensä tai lähteä kokonaan uuteen suuntaan. Samalla rohkeuteen liittyy mielestäni kummallinen yksin pärjäämisen ihanne. Pitäisi vain uskaltaa. Luottaa itseensä. Mennä epämukavuusalueelle. Ottaa tila haltuun.

Mutta mitä jos ei uskalla? Ainakaan yksin. Mitä jos tarvitsee jonkun sanomaan: "Sinä pystyt siihen! Minä autan." Minusta siinä ei ole mitään vähemmän rohkeaa. Päinvastoin.

Joskus yksi rohkeimmista asioista, joita voimme tehdä, on näyttää toiselle ihmiselle, ettemme tiedä, osaa tai uskalla. Sanoa ääneen, että tämä pelottaa minua. Pyytää neuvoa. Ottaa vastaan apua. Silloin joudumme näyttämään toiselle myös oman haavoittuvuutemme. Ja sehän vasta pelottavaa onkin.

Olen itse opetellut viime vuosina menemään tietoisesti kohti asioita, jotka pelottavat minua. Enkä ole tehnyt sitäkään yksin. Kun aloitin 44-vuotiaana ensimmäiset ammattikorkeakouluopintoni tai kun aloin astua yhä useammin itse kameran eteen ja yleisön eteen puhujaksi, rinnallani on ollut ihmisiä, jotka ovat kannustaneet, neuvoneet ja joskus myös vähän tuupanneet eteenpäin. Olen saanut itse kokea, miten paljon helpompaa uuden kokeileminen on, kun joku toinen sanoo: ”Mene vaan, kyllä sinä pystytyt. Minä olen tässä.”

En silti ajattele, että kaikkea pelkoa pitäisi voittaa tai että jokaiseen epämukavaan tilanteeseen pitäisi mennä. Joskus rajan vetäminen on se kaikkein rohkein teko, mutta jos jokin minulle tärkeä asia jää tekemättä vain siksi, että pelkään, olen alkanut etsimään uskaltamiselle tukea.

Mitä enemmän olen tehnyt asioita, joita olen aiemmin pelännyt, sitä vähemmän uskon ajatukseen yksin pärjäämisestä. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka uskovat meihin silloin, kun oma usko vähän horjuu. Ihmisiä, joiden seurassa saa kysyä, harjoitella ja epäonnistua. Ehkä rohkeus ei siis olekaan vain ihmisen ominaisuus. Ehkä sitä voi myös rakentaa yhdessä.

Valokuvaajana saan olla jatkuvasti siinä etuoikeutetussa asemassa, että joku antaa minun auttaa itseään tekemään jotain, mikä häntä pelottaa. Ja usein siihen ei tarvita mitään valtavaa muutosta. Tarvitaan turvallinen tila, vähän ohjausta, kannustusta ja yksi pieni onnistuminen. Sen jälkeen seuraava askel on jo vähän helpompi.

Sama pätee aika moneen asiaan kuvausten ulkopuolellakin. Meidän ei tarvitse osata kaikkea valmiiksi, eikä odottaa, että pelko katoaa kokonaan, ennen kuin voimme yrittää jotakin meille tärkeää. Valokuvaajana, kouluttajana ja puhujana haluan rakentaa tilanteita, joissa ihmisen on turvallisempi kokeilla jotain, mikä häntä jännittää. Rohkean teon tekee silti aina ihminen itse.

Mutta ehkä seuraavan kerran, kun jokin tärkeä asia pelottaa, kysymys ei olekaan "Uskallanko minä?" vaan ”Kenen avulla minä uskaltaisin?”

Niina Stolt

Valokuvaaja ja yrittäjä

Ihana Elämys Oy