Omasta itsestään seuraa juuri niitä asioita kuin kuuluukin

Jos jossain on VoimaNaisia, niin terveysalalla. Päivittäinen työ vaatii vastuunkantoa, päätöksentekoa ja kivenkovaa osaamista, mutta lisäksi empaattisia taitoja, joustavuutta, inhimillisyyttä ja kykyä lukea tilanteita. Työterveys on sitä, ja kaiken kukkuraksi myös organisaatiotason ymmärrystä. Yhteisenä päämääränä on hyvinvoivan työyhteisön hyvinvoiva yksilö.

Ei lapsuuden, mutta loppuelämän haaveammatti

Tällä alalla voi päätyä vaikka minne. Minä päädyin viime tammikuussa palvelupäällikön tehtäviin TT Botnialle. Sitä edeltää lähes 20 vuotta työterveyshuollossa. Se ei ole lapsuuden haaveammattini, vaan summa, johon olen luontevasti ajautunut erilaisten päätösten seurauksena. Hyvä summa onkin – voisin tehdä eläkeikään asti kehittävää työtä työterveyspalveluiden parissa!

Olen aina viihtynyt alalla ja ajatellut siitä positiivisesti. Kaikkien alalla olevien pitäisi ajatella niin. Eihän ulkomaailmakaan voi arvostaa terveysalaa, jos arvostus ei ensin lähde sisältäpäin. Totuus on se, että mahdollisuuksia on valtavasti ja mielekkyys on alan tekijöistä, ihmisistä kiinni. Saan onneksi huomata ja nauttia siitä nykyisessä työarjessani päivittäin.

Vaikkei aina tunnu siltä, kestävintä on olla oma itsensä

Jotta summana on loppuelämän haaveammatti, välillä vaaditaan rohkeutta. Parhaimmillaan rohkeus on uskallusta olla oma itsensä. Kun uskaltaa olla oma itsensä, on helpompaa luottaa omaan päätöksentekoon ja siihen, että omista päätöksistä seuraa juuri oikeita asioita. Aina ei tarvitse tietää tarkalleen, mitä maalissa odottaa. Erilaiset etapit kuten työkokemukset, ihmiskohtaamiset, onnistumiset ja pettymykset hiovat maalista koko ajan omannäköisemmän. Sitä paitsi – maaliahan seuraa aina seuraava maali.

Uskallusta olla oma itsensä koetellaan, kun ulkoiset paineet vievät eri suuntaan. Silloin teennäisen roolin tavoitteleminen voi tuntua turvalliselta. Kestävintä on kuitenkin olla oma itsensä. Nyt voin sanoa, että se onneksi helpottuu kokemuksen ja – ikävä kyllä – lukuisten epäonnistumisten myötä. Eikä epäonnistuminen ole kivaa. Kamalinta on se, ettei sen kuulukaan olla, ja että mitä kovempaa haluaa oppia ja kehittyä, sitä kovemmalta kantapää tuntuu.

Kun oikein kova epäonnistuminen ja pettymys iskee, arvokkainta on verkoston tuki: omalla kohdallani perhe sekä aina lähellä pysyvät työystävät uran varrelta. Harvoin kyse on siitä, että kaipaa neuvoa. Ratkaisevaa on se, että lähin verkosto on ja pysyy. Sanaton luottamus rohkaisee ja antaa voimaa. Ei se ole sen kummempaa, kuin lähettää kriittisellä hetkellä juuri oikea meemi. Sen voimin luottaa ja tekee entistä parempia päätöksiä omana itsenään.

Uskaltamiseen voi tottua

Olen oppinut, että omana itsenään olemiseen kuuluu vilpittömät kiinnostuksenkohteet. Sillä ei ole väliä, mistä hömpötyksestä on kyse. Kun johonkin asiaan herää uteliaisuus, parasta on, kun voi olla huolehtimatta ulkoisista paineista ja mennä vaan. Voi mennä yksinkin, ja minähän menin, meikkauskurssille, kun sellainen järjestettiin meillä päin. Viidesluokkalainen Virpi ei uskaltanut sanoa opettajalle, että nimeni ei ole mikään Virve. Nykyään oma tytär sanoo, että voisitko olla puhumatta niin kauhean paljon kaikille.

Itsensä voi totuttaa uskaltamaan ja niin käy helposti vähän vahingossakin kokemusten ja kantapäiden saattelemana.

Aira Samulin -piirteet

Ihailen Aira Samulinia – rohkeuden ja oikeastaan ihan kaiken esikuvaa. Hän vietti pitkän, ja mitä ilmeisimmin tyytyväisen elämän; töitä tehtiin aina, oli perhe ja oli rankkaa, sota-aikakin. Siitä huolimatta tai siksi, hän oli aina positiivinen. Loppuelämässään nukkui puoleen päivään jos huvitti ja puki minihameen, koska mummovaatteet eivät hänelle sopineet. Valtavan upea nainen ja ennen kaikkea taidokas edustamaan omaa itseään, poikkeuksetta.

Uskallan väittää, että hän todella oli oma itsensä, koska jos ei olisi ollut, kyllä me tietäisimme siitä jo. Niin hyvin hän sitä oli. Haluaisin itsekin olla isona Aira Samulin, mutta en oikein ole hameihmisiä.

Yhdestä Aira Samulin -piirteestä haluaisin kuitenkin kovasti pitää kiinni. Se on piilevä positiivisuuteni, jota en välttämättä itse aina huomaa, mutta josta minulle on kerrottu. Minulle on sisäsyntyistä suhtautua positiivisesti haastaviinkin asioihin. Se auttaa erityisesti työssä – terveysalalla se tekee työstä todella antoisaa.

Työnantaja: pidätkö kultakimpaleestasi kiinni?

Työterveystyön parissa ja erityisesti asiakastyössä tapaa paljon erilaisia ihmisiä ja työuria. Kaikkien lukuisten kohtaamisten perusteella en voi olla korostamatta uskallusta omana itsenään olemiseen. Se auttaa nimittäin myös uran kipupisteissä, oli ura ja kipupiste millainen tahansa.

Ennen tehtiin 40-vuotisia työuria, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Niin on nykyäänkin, mutta samaan aikaan toinen trendi on se, että työpaikkoja vaihdetaan nopeammin. Se voi ratkaista, millaista työpaikan sisällä on. Jos siellä tapahtuvat muutokset ovat sopivia, työntekijällä ei ole kiire muualle. Joskus vaihtamalla paranee, muttei aina.

Heitän pallon työnantajille: voit itse vaikuttaa siihen, pidätkö kultakimpaleestasi kiinni, vaikka uramaailma on hektinen. Usein riittää, kun kysyy ”mitä sinä haluat?”.

Virpi Lipasti, TT Botnia